Äiskä sai yhdeltä kaveriltaan kaksi sellaista kukkaa (äiskä kyl sanoo et ne on karhunvatukkapuskia, mutta kukkia ne mun mielestä on yhtä kaikki). Sillä äiskän kaverilla on kaksi sellaista tosi pientä koiraa joilla on niin kimeä ääni että mä en tiedä sattuuks niitä niinku aina vai miks se ääni on niin älyttömän korkea. No mutta siis takaisin niihin vatukkakukkiin, vaimitänenytoli. Mä nimittäin autoin äiskää! Niille piti kaivaa aika syvät kuopat ja äiskä pyysi mua kaivamaan. Mua ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Mä tietenkin tajusin heti mistä piti kaivaa, kun äiskä näytti. Sit kun äiskä sanoi että riittää, niin sit mä vaan lopetin ja katsoin kun se istutti ne puskat. Mä olin jotenkin itestäni niin ylpeä, ja tiedän ettei muuten saa pihalla kaivaa, ainoastaan silloin kun pyydetään. Äiskä sanoi et mä näytin niin Tärkeältä kun olin kaivanut ja se kehui mua. Tärkeä Työ se olikin. Hienot vatukkakukat. Mä käyn niitä aina ihailemassa ja haistelemassa.

Äiskä oli ostanut jonkun ihme kukan jonka nimi oli Jalokärhö. Se oli laittanut sen terassille ruukkuun, mä leikin Noonan kanssa silloin vähän kauempana. Kun äiskä meni pois, mä menin ja kokeilin että miltä se Jalokärhö maistuu. Ei mitenkään hyvältä joten mä sit vaan ajattelin että tyhjennän sen ruukun äiskälle valmiiksi ja että ehkä se Jalokärhö tekee myös mut Jaloksi. Vaikka mä sitä pureskelin, en mitenkään tuntenut oloani normaalia jalommaksi. Jätin ne trötöt siihen ruukun viereen ja mullat kans. Ja menin takaisin leikkimään Noonan kanssa. Se oli paljon kivempaa.